Kirkonpolttajien kokoontumisajot

Vaikka neljännen polven stadilaisena olen aina jollakin oudolla tavalla ollutkin ylpeä kotikaupungistani, on myönnettävä, että vasta tällä vuosituhannella siitä on tullut oikeasti mielenkiintoinen paikka asua. 90-luvun lamanmurjoma Helsinki oli oikeasti melko ankea kaupunki. Jopa kesäisin, jolloin jokaisella kahden kapakan kirkonkylälläkin on kaikenlaisia hauskoja tapahtumia eukonkannosta kiukaallaistumisen MM-skaboihin tapahtumakalenterissaan.

Jotain tapahtui 90-luvun loppupuolella, ja Helsinki alkoi pikku hiljaa heräillä. Ja hyvä niin, sillä jokaisella ei ole mahdollista piiloutua kolmeksi kuukaudeksi kesästä kesämökilleen. Ja jollain niitä turistejakin olisi hyvä houkutella.

Art goes kapakka –tapahtuma alkoi jo ysärin puolessa välissä, ja on ollut tervetullut lisä oman tuopin tuijottamiseen perustuvalle baarikulttuurillemme. Art goes kapakka jakaa vuosittain Helsinki hauskemmaksi –palkinnon taholle tai tahoille, jotka ovat eniten vaikuttaneet kaupunkimme viihtyisyyteen ja vilkastanut sen kaupunki- ja kulttuurielämää. Tänä vuonna palkinto jaettiin Skidit Festarien, HSL Reittioppaan, tuottaja Mikko Kaukosen ja Maailma Kylässä –festivaalien kesken. Varmasti osuvia valintoja kaikki.

Jäin itse pohtimaan aihetta subjektiiviselta kantilta, miettien kuka tai mikä on jo pidemmän aikaa jaksanut riemastuttaa minun kaupunkikuvaani. Ei vaadittu montaa lasillista, kun päädyin selkeään voittajaan. Mikään ei nimittäin piristä Stadin katukuvaa enempää kuin kesäisin järkättävät Tuska Open Air –festarit, jolloin kaikkialta Suomesta (ja kauempaakin) kömpivät kalkituilla naamoilla varustetut ja mustiin pukeutuneet metallifanit pääkaupunkimme mukulakivikatuja pitkin nahkahousuissaan flaneeraamaan. Parin päivän ajan kaupunki on yhtä sirkusta, ullanlinnalaiset curlingäidit sekä töölöläismummot saavat kauhistelun aihetta, mehukattipullolliset kiljua kiertävät ringissä Ruttopuistossa ja kuumavesipaljuun hukkuvan mäyrän korinaa muistuttava musiikki raikuu Rautatieasemalla.

Tyypillinen Tuska-vieras Jari-Pekka "Nazgûl" Kortemäki-Kokkonen

Vaikka kuuntelen itse ennemminkin Alicia Keysiä kuin Anaal Nathrakhia, uskon että tällainen kolmen päivän metallisirkus kerran kesässä tekee Helsingistä riemukkaamman paikan elää ja asua. Nostankin lasillisen hyvää irlantilaista viskiä festarien järjestäjälle, Finnish Metal Eventisille, sekä kaikille nille varmasti lukuisille ihmisille, jota tapahtuman takana häärää.

Sanna-Mari "Stick It To Ya" Hallenberg on jo festarien vakiokalustoa 

PS) Kaikki kuvat on varastettu netistä, joten jos tunnet omistusoikeutta, niin ilmoita ja rippaan joltain muulta.

Ars Fennica, tuo kuvataiteen Finlandia-palkinto jaettiin jälleen viime viikolla. Tällä kertaa potti meni Tanskaan, Jeppe Heinille. Olen aina pitänyt Heinin töistä, enkä siksi purnaakaan ainakaan kauheasti palkinnon loppusijoituspaikasta. Aiheesta heräsi kuitenkin jokunen ajatus, jotka jaan tässä kanssanne.

Itse 70-luvun lopulla syntyneenä kuulun ensimmäiseen sukupolveen Suomessa, jonka lapsuuden maisemia ovat graffitit värittäneet. 80-luvun Helsingissä eläneen teinin ihailua keräsivät Atomik, HIV sekä Skattan vankilan muuria hallinnut hallinnut Totals. Tällöin elettiin aikaa, jolloin graffiteihin ei oikein osattu suhtautua. Yhteiskunta ei ollut vielä oikein päättänyt onko kyse vandalismista vai taiteesta. 90-luvulla kaupunki teki lopulta Stop Töhryille –kampanjan myötä selkeän linjavedon, jossa kaikki seinätaide alkeellisimmista tussitöherryksistä upeisiin koko seinäin mestariteoksiin tulkittiin tuhotöiksi.

Lainsäätäjien ja toimeenpanijoiden lisäksi myös taidemaailmalla on perinteisesti ollut vaikeuksia suhtautua graffitiin. Korkeakulttuuriksi sitä ei ole oikein voinut koskaan lukea, osittain siksi, ettei graffitiväki ole perinteisesti halunnut luovuttaa taidekriitikoille oikeutta arvostella töitään. Moni 80-luvun graffari päätyi kuitenkin mainosalalle palvelukseen tai siirtyi perinteisempiin kuvataiteen muotoihin. Hienoimman loikan graffitimaailmasta kuvataiteen puolelle on kuitenkin mielestäni tehnyt Jani Tolin, jonka töissä on vieläkin nähtävissä vaikutteita aivan peinttaamisen alkuajoilta, mutta joka vielä samalla taiteenmuotoa jatkuvasti eteenpäin. Tolinille nostan mielelläni lasin hyvää irlantilaista viskiä, ja toivon hänen töidensä inspiroivan myös tulevia pieniä katutaiteilijoita oman tyylinsä löytämisessä.