Kirkonpolttajien kokoontumisajot

Vaikka neljännen polven stadilaisena olen aina jollakin oudolla tavalla ollutkin ylpeä kotikaupungistani, on myönnettävä, että vasta tällä vuosituhannella siitä on tullut oikeasti mielenkiintoinen paikka asua. 90-luvun lamanmurjoma Helsinki oli oikeasti melko ankea kaupunki. Jopa kesäisin, jolloin jokaisella kahden kapakan kirkonkylälläkin on kaikenlaisia hauskoja tapahtumia eukonkannosta kiukaallaistumisen MM-skaboihin tapahtumakalenterissaan.

Jotain tapahtui 90-luvun loppupuolella, ja Helsinki alkoi pikku hiljaa heräillä. Ja hyvä niin, sillä jokaisella ei ole mahdollista piiloutua kolmeksi kuukaudeksi kesästä kesämökilleen. Ja jollain niitä turistejakin olisi hyvä houkutella.

Art goes kapakka –tapahtuma alkoi jo ysärin puolessa välissä, ja on ollut tervetullut lisä oman tuopin tuijottamiseen perustuvalle baarikulttuurillemme. Art goes kapakka jakaa vuosittain Helsinki hauskemmaksi –palkinnon taholle tai tahoille, jotka ovat eniten vaikuttaneet kaupunkimme viihtyisyyteen ja vilkastanut sen kaupunki- ja kulttuurielämää. Tänä vuonna palkinto jaettiin Skidit Festarien, HSL Reittioppaan, tuottaja Mikko Kaukosen ja Maailma Kylässä –festivaalien kesken. Varmasti osuvia valintoja kaikki.

Jäin itse pohtimaan aihetta subjektiiviselta kantilta, miettien kuka tai mikä on jo pidemmän aikaa jaksanut riemastuttaa minun kaupunkikuvaani. Ei vaadittu montaa lasillista, kun päädyin selkeään voittajaan. Mikään ei nimittäin piristä Stadin katukuvaa enempää kuin kesäisin järkättävät Tuska Open Air –festarit, jolloin kaikkialta Suomesta (ja kauempaakin) kömpivät kalkituilla naamoilla varustetut ja mustiin pukeutuneet metallifanit pääkaupunkimme mukulakivikatuja pitkin nahkahousuissaan flaneeraamaan. Parin päivän ajan kaupunki on yhtä sirkusta, ullanlinnalaiset curlingäidit sekä töölöläismummot saavat kauhistelun aihetta, mehukattipullolliset kiljua kiertävät ringissä Ruttopuistossa ja kuumavesipaljuun hukkuvan mäyrän korinaa muistuttava musiikki raikuu Rautatieasemalla.

Tyypillinen Tuska-vieras Jari-Pekka "Nazgûl" Kortemäki-Kokkonen

Vaikka kuuntelen itse ennemminkin Alicia Keysiä kuin Anaal Nathrakhia, uskon että tällainen kolmen päivän metallisirkus kerran kesässä tekee Helsingistä riemukkaamman paikan elää ja asua. Nostankin lasillisen hyvää irlantilaista viskiä festarien järjestäjälle, Finnish Metal Eventisille, sekä kaikille nille varmasti lukuisille ihmisille, jota tapahtuman takana häärää.

Sanna-Mari "Stick It To Ya" Hallenberg on jo festarien vakiokalustoa 

PS) Kaikki kuvat on varastettu netistä, joten jos tunnet omistusoikeutta, niin ilmoita ja rippaan joltain muulta.