Ars Fennica, tuo kuvataiteen Finlandia-palkinto jaettiin jälleen viime viikolla. Tällä kertaa potti meni Tanskaan, Jeppe Heinille. Olen aina pitänyt Heinin töistä, enkä siksi purnaakaan ainakaan kauheasti palkinnon loppusijoituspaikasta. Aiheesta heräsi kuitenkin jokunen ajatus, jotka jaan tässä kanssanne.

Itse 70-luvun lopulla syntyneenä kuulun ensimmäiseen sukupolveen Suomessa, jonka lapsuuden maisemia ovat graffitit värittäneet. 80-luvun Helsingissä eläneen teinin ihailua keräsivät Atomik, HIV sekä Skattan vankilan muuria hallinnut hallinnut Totals. Tällöin elettiin aikaa, jolloin graffiteihin ei oikein osattu suhtautua. Yhteiskunta ei ollut vielä oikein päättänyt onko kyse vandalismista vai taiteesta. 90-luvulla kaupunki teki lopulta Stop Töhryille –kampanjan myötä selkeän linjavedon, jossa kaikki seinätaide alkeellisimmista tussitöherryksistä upeisiin koko seinäin mestariteoksiin tulkittiin tuhotöiksi.

Lainsäätäjien ja toimeenpanijoiden lisäksi myös taidemaailmalla on perinteisesti ollut vaikeuksia suhtautua graffitiin. Korkeakulttuuriksi sitä ei ole oikein voinut koskaan lukea, osittain siksi, ettei graffitiväki ole perinteisesti halunnut luovuttaa taidekriitikoille oikeutta arvostella töitään. Moni 80-luvun graffari päätyi kuitenkin mainosalalle palvelukseen tai siirtyi perinteisempiin kuvataiteen muotoihin. Hienoimman loikan graffitimaailmasta kuvataiteen puolelle on kuitenkin mielestäni tehnyt Jani Tolin, jonka töissä on vieläkin nähtävissä vaikutteita aivan peinttaamisen alkuajoilta, mutta joka vielä samalla taiteenmuotoa jatkuvasti eteenpäin. Tolinille nostan mielelläni lasin hyvää irlantilaista viskiä, ja toivon hänen töidensä inspiroivan myös tulevia pieniä katutaiteilijoita oman tyylinsä löytämisessä.