Pelialan asia on meidän

Vielä muutama vuosi sitten Suomesta löytyi paljonkin talouden asiantuntijoita, jotka suhtautuivat huvittuneesti pelialan mahdollisuuteen nousta merkittäväksi bisnekseksi. Viimeistään pari viikkoa sitten tapahtunut Supercell-kauppa, jossa japanilaiset maksoivat yli miljardin (euroja, ei jenejä) muutaman vuoden ikäisen lafkan osake-enemmistöstä, pyyhki toivottavasti virneet epäilevien tuomaiden kasvoilta.

Mobiilipelit ja oheistuotteet mukaan laskien pelialan liikevaihto pyörii vuositasolla sadan miljardin taalan tietämillä, joka on noin kolme kertaa enemmän kuin koko Suomen metsäteollisuuden arvo ja paljon enemmän kuin maailman musiikki- ja elokuvabisneksen yhteenlaskettu vuosiliikevaihto. Perjantai-iltana Lontoossa jaetun Golden Joystick -kilpailun Vuoden peli -palkinnon voittajan Grand Theft Auto V:n kehitys- ja markkinointibudjetti oli lähes 200 miljoonaa euroa (jonka pelin kehittäjä tienasi viisinkertaisesti takaisin kolmena ensimmäisenä myyntipäivänä). Ei siis ole todellakaan kyse mistään nappikaupasta. Ja mikä parasta, Suomi ei ole pelkästään kisassa mukana, vaan johtaa skabaa sillä kaikista kuumimmalla ja nopeiten kasvavalla osa-alueella; mobiilipeleissä.

Voi toki vielä olla ihmisiä, joita kaikki nämä dollarivuoret eivät imponoi. On kuitenkin hyvä muistaa, että moderni teknologia kehittyy viihdekärki edellä. Kun uutta teknologiaa testataan miljoonilla ja taas miljoonilla kuluttajilla, voidaan kerättyä tietoa käyttää paljon muuhunkin. Vaikkapa vaikeasti vammaisten kommunikoinnin edistämiseen tai kehitysmaiden asukkaiden työllistämiseen, jos strippareiden mätkyttäminen rautaputkella ei satu nappaamaan. Tämä tilanne missä nyt vuoden 2013 loppupuolella olemme, jossa Japanista ja Yhdysvalloista saapuu merikonteittain käteistä maahan, jossa samaan aikaan kehitetään maailman hoteinta softaa, tuntuu jopa liian herkulliselta ollakseen totta. Isäni sanoisi, että tässä on nyt pelin paikka.

Vihaisten lintujen Rovio sekä kauniisti pankin kilauttanut Supercell tunnetaan varmasti jokaisessa taloudessa, mutta ne ovat vain jäävuoren näkyvä huippu. Autotalleissa ja yliopistojen yrityshautomoissa muhii tusinoittain pieniä yrityksiä ja yksittäisiä pelintekijöitä, joilla on potentiaalia singahtaa appitaivaalle. Älyttömän koukuttavan ja jo sata miljoonaa kertaa ladatun Hill Climb Racing -pelin luonut kahden hengen Fingersoft (joka kuulostaa Pertti Jarlan nimeämältä, myönnetään) voi hyvinkin olla yksi niistä. Heille, ja lukuisille muille suomalaisen pelialan toivoille nostan lasillisen hyvää irlantilaista viskiä, ja yritän olla läikyttämättä lasistani iPadilleni.

Viimeinen luontokuvaaja

Kun katselin uusinta Vuoden luontokuvaa, Jukka-Pekka Tikkasen Elävältä nieltyä, jossa rantakäärme popsii vaskitsan, huomasin ettei valokuva herättänyt minussa samankaltaisia tunteita kuin aikaisempien vuosien voittajatyöt. Kuva itsessään on upea, sitä en kiistä, mutta siitä jäi puuttumaan jokin je ne sais quoi. 

Voittajakuvan näet tästä.

Pohdiskeltuani asiaa pidempään, aloin taipua siihen johtopäätökseen, etten osaa enää katsoa valokuvia samoin silmin kuin ennen. Viisitoista vuotta Photoshopin käyttöä on pilannut minulta kyvyn saada suuria tunne-elämyksiä valokuvista, joiden suurin ansio on oikea ajoitus. Pystyisin itse copy-pastettamaan vastaavan kuvan kahdella Googlen kuvahaulla ja viiden minuutin shoppauksella. Luonnossa vastaavan foton nappaaminen ei minulta onnistuisi kuuna päivänä. Ei, vaikka saisin turvautua Kari Soverin 80-luvun alun kikkaan, ja raahata paikalle täytettyjä eläimiä.

Vaikka ei Photoshopin kanssa ammatikseen näpertelisikään, niin elämme silti kaikki manipuloidun totuuden ympäröiminä. Enkä tarkoita nyt vain H&Mn rendattuja bikinivartaloita tai Ellen kannen keski-ikäisen naisen rypyttömyyttä. Jokainen valokuva tai liikkuvan kuvan pätkä, jonka lehdessä, telkkarissa tai netissä näemme, on sommiteltu ja leikattu vahvistamaan haluttua viestiä. Kuva maansa myyneestä Berlusconista on todennäköisesti otettu kuukausia ennen tuomion julistamista, ja tosi-tv –ohjelmien kilpailijoiden reaktiot on satavarmasti leikattu käsikirjoitusta parhaiten tukeviksi. BBCn luontodokumenttienkin kuvaajat myöntävät sen, että hienoimmissa kohtauksissa käytetään usein vangittuja eläimiä ja lavastettuja taustoja. Pari Diapamia takaavat raukeasti loikoilevan leopardin ja kuvaajalle työrauhan. Lukijalle tai katsojalle tarjotaan kauniisti paketoitu lopputulos, joka vastaa toiveitamme ja odotuksiamme.

Tänä syksynä Jimillä esitettävä Arman ja viimeinen ristiretki –ohjelma on ollut harvinaisen viihdyttävää katsottavaa juuri sen rehellisyyden takia. Epämiellyttävä todellisuus näytetään katsojalle suoraan ja rehellisesti, eikä juontaja vetäydy kyynisyyden tai tunteettomuuden suojiin. Me emme katsojina tirkistele, vaan eläydymme Armanin tehdessä hurskastelematta likaisen työn puolestamme. Tällaiselle televisiolle, sekä sen tekijöille, nostan mielelläni lasillisen hyvää irlantilaista viskiä. 

Huhut kirjan kuolemasta ovat ennenaikaisia

Kun kirjallisuuden Nobel-palkinto tänä vuonna myönnettiin Alice Munrolle, niin monen kirjallisuutta ihan aktiivisesti seuraavankin ensimmäinen kysymys lieni ”Who the fuck is Alice?”. Syy siihen on selvä; nykyaikana, jolloin kirjailijoiden tulisi olla julkisuudessa viihtyviä rokkitähtä ja ehtymättömiä mielipideautomaatteja, on tämä kahdeksankymppinen syrjäänvertäytyvä ja julkisuutta kaihtava kanadalaismummeli melko outo lintu. Munron voitto taisi tulla melkoisena yllätyksenä suomalaiskustantajallekin, sillä Tammella tuli kova hoppu ottaa kirjailijan kahdeksasta suomennetusta teoksesta lisäpainoksia.

Digitaalisten lukulaitteiden ja tablettitietokoneiden valtakausi on  vasta aluillaan, mutta painetun kirjan kuolemasta on puhuttu jo pitkään. Ensimmäisiä digivallankumouksen kirjallisia uhreja lienivät vanhanmalliset roolipelit. Jokainen 70-luvulla syntynyt (mies) on varmaankin jossain vaiheessa nuoruuttaan tutustunut Dungeons & Dragonsiin. Toisille pelit jäivät yhteen kokeiluun, toiset fantasiamaailma vei vuosiksi mukanaan. 90-luvulle tultaessa tietokonepelit alkoivat tunkea yhä enemmän ja enemmän perinteisten nopilla, kynällä ja paperilla pelattavien tonteille, kunnes 2000-luvulla syrjäyttivät ne lähes kokonaan.

Lähes, mutta ei kokonaan. Nykyisten kolme- ja neljäkymppisten Gary Gygaxin luomusten parissa kasvaneiden keskuudessa vanhanmallinen pelaaminen elää vielä. Eikä vain elä, vaan kokee uutta renessanssiaan. Tästä loistavana esimerkkinä on Mike Pohjolan lanseeraama Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka –roolipeli, joka palauttaa fantasiapelaamisen alkujuurilleen.  Tämä joukkorahoituksella kasattu peli ’ketteryysarvoineen’, ’älybonuksineen’ sekä ’magiapisteineen’ herättää vanhassa luolamestarissa väkisinkin nostalgisia muistoja. Mikelle ja Myrskyn sankareille nostan lasillisen hyvää irlantilaista viskiä. Ja kun suljen silmäni, voin kuulla peikkojen kiljunnan kaikuvan luolaston uumenista.

Suomalaisen piraatin malja

Nobel-voittajien elämänkertoja lukiessa törmää usein palkinnon saajien tapaan jakaa elämänsä ajanjaksoon ennen ja jälkeen Nobelin. Palkinto toimii vedenjakajana uralla menestymisen sekä todellisen supertähteyden välillä. Hieman kuin nousu rivikardinaalista paaviksi. Ruotsalaisen insinööri-keksijän nimeä kantava palkinto jaetaan vuosittain useassa eri tieteen ja taiteen kategoriassa, joista suurimmassa osassa sitä pidetään alan merkittävimpänä kunnianosoituksena.

Koska kaikilla tieteen, taiteen tai yhteiskunnallisen toiminnan aloilla ei Nobelia jaeta, on sen rinnalle kehittynyt useampikin varjopalkinto, joista kuuluisin lienee Right Livelihood Award, joka jaetaan vuosittain neljälle henkilölle tai taholle. Tämän vuoden palkinnot jaetaan joulukuun alussa kemiallisten aseiden vastustamisesta sekä turvallisen elintarviketuotannon, ihmisoikeuksien ja seksuaalisen väkivallan uhrien puolustamisesta.

Viime päivien uutisia seurannut on tuskin voinut välttyä Sini Saarelan nimeen törmäämiseltä. Saarelahan on Greenpeace-aktivisti, joka oli osoittamassa mieltään Venäjällä energiayhtiö Gazpromin aikeita porata öljyä Arktiksen jäätyviltä vesiltä vastaan - ja tuli siinä yhteydessä pidätetyksi. Hän odottaa nyt tutkintavankeudessa oikeudenkäyntiä merirosvoudesta syytettynä. Venäjän lain mukaan maksimituomio merirosvoudesta on 15 vuotta kovaa kakkua.

Jokainen voi itse miettiä, miltä tuntuisi lusia venäläisessä tyrmässä edes muutama kuukausi. Siitä on pamflettien jakaminen Kolmen sepän aukiolla kaukana. Saarela on osoittanut omilla teoillaan sen, että on valmis toimimaan vakaumuksensa - ja meidän kaikkien, jotka tyytyvät lahjoittamaan muutaman lantin keräyksiin - puolesta. Sini jos joku ansaitsisi toiminnastaan palkinnon. Hänelle nostan joka tapauksessa lasillisen hyvää irlantilaista viskiä, ja hänelle hyvin mielelläni salakuljettaisin kokonaisen pullon kolkkoon venäläiseen selliin mielialaa kohentamaan.