Hyvää makua määrittelemässä

Kansainvälinen miesten päivä sujahti ohitse ilman sen kummempaa huomiota. Mitä nyt muutaman Facebook-vitsin kirvoitti. Taisipa joku nainenkin mielensä pahoittaa, kun vuodessa on kuulemma jo 364 miesten päivää. Itse en saanut kukkia tai edes munkkikahveja työpaikalla, mutta en rehellisesti sellaisia odottanutkaan. Päivän puheenaihe tuntui olevan kepulainen Kevan soon-to-be-ex toimitusjohtaja, jonka ajojahti on saanut sellaisia piirteitä, että pistää miettimään jahdattaisiinko häntä samalla kiimalla, jos hän olisi mies.

 

Kuvassa joku muu kuin Kevan teejii.

Tasa-arvoasiain neuvottelukunta, on paitsi melkoinen nimihirviö, sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimiva elin, joka pyrkii edistämään sukupuolten välistä tasa-arvoa yhteiskunnassa. Varsin kannatettava tavoite sinänsä. TANE jakaa vuosittain Miehen työ -palkinnon omien sanojensa mukaan henkilölle tai taholle, joka on työllään tai muilla ansioillaan edistänyt sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista erityisesti miehiin tai poikiin liittyen, edistänyt miesten ja poikien emansipaatiota sekä purkanut kapeita sukupuolirooleja. Kannatetaan tätäkin. Erityisesti miesten emansipaatiota.

Kuvassa ammattilainen

Armeijatavaran luukuttamiseen keskittynyt Varusteleka on herättänyt närää kyseenalaisella mainonnallaan. Kun kaupan verkkosivujen copytekstejä lukee, niin on helppo uskoa, että tiukkapipoisemmalla saattaa herne sujahtaa nenään. Sen verran kieli poskessa on eräistä 1900-luvun Euroopan sotilashistoriaan liittyvistä asioista nimittäin sentattu. Viimeistään siinä vaiheessa kun baretin myyntitekstissä mainostettiin, että ”kansanmurhatessa tulee näyttää ammattimaiselta”, napsahti Mainonnan eettiseltä neuvostoltakin jo nuhteet. Samassa päätöksessään neuvosto kuitenkin hyväksyi vaimonhakkaajapaita-termin käytön hihattomasta aluspaidasta.

Mainonnan eettisen neuvoston nuhteilla ei käytännössä katsoen ole mitään merkitystä, jos niistä ei herkkä copywritersielu yöuniaan menetä. Varusteleka päättikin iloisesti pitää kyseenalaista mainetta herättäneet kansanmurhaajamainostekstinsä sivuillaan. Sen lisäksi Varustelekan pojat päättivät pistää pystyyn kampanjan, jossa 50% jokaisesta myydystä vaimonhakkaajapaidasta lahjoitetaan perheväkivallan uhrien auttamiseen.

Joku voi olla sitä mieltä, että tässä vitsaillaan vakavalla asialla. Itse taas koen, että nyky-yhteiskunnassamme jeesusteleville kukkahattutädeille ja muille sensurointivimmaisille yltiöhysteerikoille on annettu aivan liikaa huomiota. Varustelekan perustajalle Valtteri Lindholmille nostan lasillisen hyvää irlantilaista viskiä, ja toivon että yritys jatkossakin pitää ronskin linjansa mainonnassaan eikä lakkaa piristämästä meitä, jotka uskomme, että yrityksellä on oikeus osoittaa huonoa makua mainonnassaan niin halutessaan.

Ihanan kaupallista

Vuodesta 1984 jaettua Finlandia-palkintoa pidetään maamme merkittävimpänä kirjallisuuspalkintona. Palkinnon sekä 30 000 verottoman kädenpuristuksen jakaa Suomen Kirjasäätiö, hajuton ja mauton kulissisäätiö, jonka takana lymyää kuusi astetta kaupallisempi Suomen Kustannusyhdistys ry. Kyseessä on siis suomalaisten kirjakustantamoiden edunvalvontayhdistys, jonka ensisijainen tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon jäsenyritystensä kirjoja.

Vuosittain jaettavaan palkintoon liittyy ehkä enemmän hypetystä kuin mihinkään muuhun kotimaiseen skabaan. Eikä suotta, sillä pelkkä ehdokkuus saattaa nostaa kirjan myyntiluvut kymmen- tai joissain tapauksissa jopa satakertaisiksi. 30 tonnia verotonta, joka on itsessään mainio summa vaikkapa pikku Mauritiuksen-matkan budjetiksi, on pientä verrattuna siihen mitä 100 000 kovakantisen myyntilukemat tuovat tullessaan.

Eräs kustannustoimittaja, jonka nimi jääkööt tässä yhteydessä mainitsematta, selitti aikoinaan pikkutunneilla millaisella kirjalla kilpailussa pärjätään. Romaanin tulee olla historiallinen, mieluiten suomalaisille hieman kipeällä tavalla. Siinä tulee olla useampi kuin yksi kertoja. Tarinaa myös tulisi mielellään kuljettaa useassa eri ajassa. Jos seksuaali- tai muut vähemmistöt saa jollain ilveellä ympättyä mukaan, niin sitä parempi. Punakapinasta Lapin sotaan kulkeva tarina, jossa jalkafetisististen taipumustensa vuoksi hyljeksityn romaniperheen kolmen eri sukupolven edustajaa kuvailevat kärsimyksiään, lienee näillä spekseillä varma voittaja.

Tällä viikolla Helsinki on lyhyen aikaa maailman kiinnostavin kaupunki. Kaapelitehtaalla järjestettävä Slush-startuptapahtuma kerää Ruoholahteen niin tulevaisuuden menestystarinoiden nuoret sankarit, riski- ja enkelisijoittajat kuin maailman talousmedioiden edustajatkin. Itse tapahtuman lisäksi eri tahot järjestävät enemmän tai vähemmän virallisia sivutapahtumia kolmen päivän ajan pitkin kaupunkia, ja mikäli kuulemani huhut Castrén & Snellmanin kattobileistä pitävät edes osin paikkansa, niin aika moista menoa on loppuviikon ajan luvassa.

Slush-hengessä kirjakaupasta matkaani valikoitui tänä syksynä julkaistu Timo Ahopellon Sand Hill Road. Rakastin startupeista ja riskisijoittamisesta kertovaa teosta juuri samoista syistä, miksi se ei tule voittamaan Finlandia-palkintoa; se on yksinkertaisesti liian vetävä ja moderni, jotta sitä voitaisiin pitää korkeakulttuurina. Emmekä lukijoina pääse edes kärsimään veljeskansojen sortamisesta; sijoittuuhan kirja nimensä mukaisesti Piilaaksoon. Redwood Cityssä syntyneenä tunnen pienen pientä nostalgiaa varhaislapsuuteni pelikentistä lukiessani, ja nostan reippain mielin lasillisen hyvää irlantilaista viskiä juuri sopivan avoimesti kaupalliselle ja samalla niin viihdyttävälle kirjailijalle.