Ihanan kaupallista

Vuodesta 1984 jaettua Finlandia-palkintoa pidetään maamme merkittävimpänä kirjallisuuspalkintona. Palkinnon sekä 30 000 verottoman kädenpuristuksen jakaa Suomen Kirjasäätiö, hajuton ja mauton kulissisäätiö, jonka takana lymyää kuusi astetta kaupallisempi Suomen Kustannusyhdistys ry. Kyseessä on siis suomalaisten kirjakustantamoiden edunvalvontayhdistys, jonka ensisijainen tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon jäsenyritystensä kirjoja.

Vuosittain jaettavaan palkintoon liittyy ehkä enemmän hypetystä kuin mihinkään muuhun kotimaiseen skabaan. Eikä suotta, sillä pelkkä ehdokkuus saattaa nostaa kirjan myyntiluvut kymmen- tai joissain tapauksissa jopa satakertaisiksi. 30 tonnia verotonta, joka on itsessään mainio summa vaikkapa pikku Mauritiuksen-matkan budjetiksi, on pientä verrattuna siihen mitä 100 000 kovakantisen myyntilukemat tuovat tullessaan.

Eräs kustannustoimittaja, jonka nimi jääkööt tässä yhteydessä mainitsematta, selitti aikoinaan pikkutunneilla millaisella kirjalla kilpailussa pärjätään. Romaanin tulee olla historiallinen, mieluiten suomalaisille hieman kipeällä tavalla. Siinä tulee olla useampi kuin yksi kertoja. Tarinaa myös tulisi mielellään kuljettaa useassa eri ajassa. Jos seksuaali- tai muut vähemmistöt saa jollain ilveellä ympättyä mukaan, niin sitä parempi. Punakapinasta Lapin sotaan kulkeva tarina, jossa jalkafetisististen taipumustensa vuoksi hyljeksityn romaniperheen kolmen eri sukupolven edustajaa kuvailevat kärsimyksiään, lienee näillä spekseillä varma voittaja.

Tällä viikolla Helsinki on lyhyen aikaa maailman kiinnostavin kaupunki. Kaapelitehtaalla järjestettävä Slush-startuptapahtuma kerää Ruoholahteen niin tulevaisuuden menestystarinoiden nuoret sankarit, riski- ja enkelisijoittajat kuin maailman talousmedioiden edustajatkin. Itse tapahtuman lisäksi eri tahot järjestävät enemmän tai vähemmän virallisia sivutapahtumia kolmen päivän ajan pitkin kaupunkia, ja mikäli kuulemani huhut Castrén & Snellmanin kattobileistä pitävät edes osin paikkansa, niin aika moista menoa on loppuviikon ajan luvassa.

Slush-hengessä kirjakaupasta matkaani valikoitui tänä syksynä julkaistu Timo Ahopellon Sand Hill Road. Rakastin startupeista ja riskisijoittamisesta kertovaa teosta juuri samoista syistä, miksi se ei tule voittamaan Finlandia-palkintoa; se on yksinkertaisesti liian vetävä ja moderni, jotta sitä voitaisiin pitää korkeakulttuurina. Emmekä lukijoina pääse edes kärsimään veljeskansojen sortamisesta; sijoittuuhan kirja nimensä mukaisesti Piilaaksoon. Redwood Cityssä syntyneenä tunnen pienen pientä nostalgiaa varhaislapsuuteni pelikentistä lukiessani, ja nostan reippain mielin lasillisen hyvää irlantilaista viskiä juuri sopivan avoimesti kaupalliselle ja samalla niin viihdyttävälle kirjailijalle.